Kuoreen pyyntiä Kukkialla

Kun kevään lähestyessä järven jäät alkoivat käydä heikoksi, oli kuorekuume puhjennut jo valloilleen. Tervakset pilkottiin mukaan otettaviksi, veneeseen sidottiin pitkävartinen , verkolla sisustettu halstari.

Aikaisemmin olivat Padankosken ja Kuohijoen kalamiehet käyneet Haltialla kuorestamassa, kunnes joku huomasi, että Leppänälläkin on hyvät kalapaikat.

Päivittäin kuljettiin rannassa tutkimassa, koska jäät lähtisivät. Kun se odotettu jäidenlähtö tapahtui, kerättiin eväät ja tervakset veneeseen ja ennen kaikkea suuri haavi, jonka halkaisija saattoi olla parikin metriä. Illan hämärtyessä kuorestajat pääsivät lähtemään pitkähköön soutumatkaansa.

Odotusta tervastulien valossa

Paikalla olivat varmasti Palon Matti, Suksian Heikki-pappa ja Raimo, Jokisen Kalle, Salmi Kustaa, Ylikipparin veljekset, Syrjäsen Aku ja Kalle sekä satunnaisesti joitakin vierailijoitakin. Padankoskelta oli paljon venekuntia. Raimo Suksia kertoi, kuinka kuorestajat pitivät toisiaan silmällä; kun joku alkoi nostella haaviaan taajempaan, toiset soutivat kiireesti lähemmäs epäillen, että siinä se kuoreparvi uiskentelee.

Jos yön pimennettyä oli tyyntä, näkyi rannalle tervastulien hiljainen lipuminen kutupaikan ympärillä. Kuoreenkudun laukaisee veden lämpötila ja useimmiten se oli sopiva juuri ensimmäisenä yönä jäiden lähdettyä. Sattuihan joskus niinkin, että saalis typistyi, kun kuore olikin kutenut jään alla. Silloin etsittiin soihtujen valossa melkein viikon verran, josko jossain vielä löytyisi hyvä paikka.

Entäs sitten kun saalista tuli!

Vene ui syvällä aamulla, kun kuorestajat palasivat. Joskus haettiin rannasta käsikärryillä monta saavillista kuoreita.

Perinneherkku oli kaikkien mieleen

Itse en ollut kuoretta ikinä nähnytkään, kun vuonna 1949 tulin Kuohijoelle. Kun sitten pihalle tuotiin saavillinen kuoreita, joita piti ruveta puhkomaan – siis vääntämään pää ja sen mukana tuleva suoli pois – olin aika tyrmistynyt… ja se haju! Kesti kolme vuotta ja saavillisittain kuoreita ennen kuin uskaltauduin niitä maistamaan. Mutta nyt kyllä jo vuosikymmenet olen ollut suuri kuoreen ystävä kuten koko perhe.

Paistettuina ja jauhettuina kuoreita söisi vaikka kuinka paljon. Silloin alkuvuosina heti aamiaiseksi vanha isäntä hätyytti pistämään kuoreita kiehumaan. Ei niitä tarvinnut puhkoa, vettä ja suolaa vaan isoon kattilaan ja piankos kuorekeitos kypsyi lusikalla syötäväksi.

Ennen jääkappeja ja pakastimia täytyi löytää jostain seinustalta viimeisiä lumikasoja, joihin upotettiin kuoreastiat. Iso pytyllinen suolattiin reilusti karkealla suolalla ja näistä suolakaloista tehtiin kuorelaatikkoa silakkalaatikon tapaan.

Viikossa kuoreen pyynti oli ohi. Suuri haavi ripustettiin räystään suojaan riihen seinään odottamaan taas vuoden päästä tulevaa uutta koitosta.

Tarvittaessa haavi täytyi pakata tai jopa uusia. Silloin hankitiin taajaa pumpuliverkkoa, joka värjättiin mustaksi ja ommeltiin paikalleen keppiraudasta väännetyn vanteen ympärille hyvissä ajoin ennen seuraavaa kuorekautta.

Nyt ei enää löydy haavien ja tervaksien kanssa pyytävää porukkaa. Onneksi Suksian Heikki ja Ali-Kipparin Jouni ovat Kaivannosta joka vuosi tuoneet runsaasti maistiaisia, joita on pakastettukin siltä varalta, että perheen muualla asuvat jäsenet tultuaan paikalle ensi sanoikseen kysyvät: ”Onks kukaan tuonut kuoreita?”