Upea kuikkajärvi

Luin nyt vuosien päästä uudemman kerran kirjailija Juhani Syrjän luontotietoudessaan uskottavan ja juonenkäänteiltään mahdollisen romaanin Kuikanpesä (Gummerus, 1992). Tämän kirjan todellisuuspohjaisen järven nimi on harkitun korostavasti Kuikkajärvi. Järven erästä lahtea kuvaillaan monisoppiseksi; kaappasin otsikkoon tämän Kukkiankin piirteisiin mitä oivallisimmin sopivan laatusanan.

Sillä tällainenhan Kukkia on, monisoppinen, laajalti tunnettu ja tunnustettu erinomainen kuikkajärvi. Kuikka on lajityypiltään territoriaalinen, kerran valitsemaansa elinpiiriä niin vahvasti puolustava, että liian lähelle uskaltautunut vieras kuikka joutaa vaikka kuolla, jopa hukutettuna kuten Ruotsissa on päästy näkemään ja ruumiinavauksin varmistamaan. Kukkialla riittää reviirirauhan edellyttämiä soppia ja niiden sisällä rantatörmiä ja saraikkoja munien alustoiksi. En tiedä voiko järveämme tässä suhteessa liiaksi kehua.

Kukkian kuikkakannan seuranta

Kuin varmemmaksi vakuudeksi Kukkian kuikkakantaa on vesi-, ranta- ja lokkilintulaskentojen olennaisena lajina kartoitettu joko osittain (Linkola 1950- ja 1960- luvuilla, Raimo Virkkala 1980-luvulta alkaen ja tämän 
kirjoittaja vuodesta 1996 alkaen) tai kokonaisuudessaan: Kylmänä keväänä 1996 Linkola souti koko Kukkian, olin mukana puolen järven verran. Keväällä ja alkukesällä  2004 minä puolestani laskin huopaamalla Kukkian järvilinnuston. Kesän mittaan varmistelin tuloksia niin, että kaikkiaan nukuin Kukkialla teltassa yli kuukauden verran öitä. Vuonna 2012, ensin toukokuun puolivälissä ja toisen kerran juhannuksen tienoilla Suomen  Ympäristökeskuksen tutkija ja Kukkian kesäasukas Raimo Virkkala inventoi Kukkian linnuston. Rautajärvi ei ole ollut mukana, mutta erillisillä käynneillä tuon hienon koilliskolkan linnustoa on paljon seurattu.

Vuoden 1996 kuikkareviiriluettelonsa yhteenvedossa Linkola toteaa: ”18-19/5 länsiselän soudulla kuikat olivat jo reviireillään, mutta pesiä ei vielä ollut. Pesien etsintä ei sujunut myöskään 31/5 – 5/6 kovin hyvin, niitä löytyi vain 14, vaikka koko kanta on vähintään puolisataa paria, pesimättömät päälle”. Minä tarkensin vuonna 2004 tuon arvion viideksi- kymmeneksi varmuudella pesiväksi kuikkapariksi Kukkialla. Vertaillessani reviirejä näiden kahden vuoden välillä ne olivat pitkälti pysyneet samoina. Kuikanpesä-romaanissa päähenkilö, biologianopettaja ja kuikkien käytöstutkija Vaara katsoo kiikarin läpi kuikkaa uuden kevään ensikäynnillään piilokämpälle: ”Kaupan hintakoodia muistuttavasta” kaulaviivoituksesta tunnistan vanhan tuttavani”. Aikuisten, pesimäikäisten kuikkien keskimääräisen vuosikuolleisuuden arvellaan olevan noin 10%; noiden vanhojen tuttujen pariside kestää aina jomman kumman puolison kuolemaan, mutta reviirin on tarkoituksenmukaista täyttyä uudestaan ja uudestaan.

Raimo Virkkala kirjasi vuonna 2012 Kukkialta 63 kuikkareviiriä. Kuikka oli vuonna 2010 yhdessä kaakkurin kanssa Suomen lintuyhdistysten kattojärjestön BirdLife Suomen erityiskohdelaji, Vuoden lintu. Yhdistysten kuikkavastaavat kokosivat havainnot. Laskentaohjeissa kuikkareviiriksi tulkittiin sopivalla paikalla havaittu pari, haudonta-aikana myös yksinäinen lintu, muut kuikat pyydettiin kirjaamaan myös mutta tulkitsemaan pesimättömiksi. Pesiä ei tullut häirinnän välttämiseksi etsiä. Raimo Virkkala laski Kukkian kuikat reviirikriteerein. Minulle jäi vuonna 2004 varmojen pesivien kuikkaparien oheen pareja, joiden aikeita en osannut tulkita. Tällä rakkaalla järvellä rengastus- ja linturetkieni yhteydessä olen ilokseni saanut nähdä uusia soppia asutetun sitten laskentakesän 2004. Nämä havainnot ja Raimo Virkkalan laskennat osoittavat, että Kukkian kuikkakanta on ollut nousujohteinen. Järvemme kuikkatiheys oli vuoden 2004 perusteella 1,16 paria/km², vuoden 2012 perusteella jopa 1,46 paria/km2. 

Kuikkien pesinnästä

Kuikka on sukukypsä kolmevuotisena, mutta pesinnän aloitus edellyttää onnistunutta pariutumista, oman elinpiirin löytämistä ja sen vakiinnuttamista, kaikenlaista kelpoisuutta. Kuikanpesän Vaara juttelee joutilaanoloiselle kuikkapariskunnalle: ”Ensi kesänä sitten munat ja poikaset. Se on aika jo. Tai ehkä jo teittekin harjoituspesän keväällä, mutta taitamattomuuksissanne huonoon paikkaan”.

Muistan myös kesältä 2004 Kukkialta kaksikin kuikanpesää, joihin oli kuin puolivahingossa munittu yksi muna ja joiden ympärille ei sitemmin muodostunut pysyvää reviiriä. Ennen munintaa kuikkaparin on reviirinsä sisällä kyettävä valitsemaan pesän paikaksi veden pinnan tasoon nähden sopivalla korkeudella oleva rantaviivan törmä tai mättäikkö. Pesä ei voi olla kaukana rannasta; kuikan nilkat + räpylät ovat kiinnittyneet täysin takapotkureiksi, Juhani Syrjän ilmaisuin kuikka raahautuu vaikeasti maalle. Pohjois- Amerikassa kuikkien lajinimi on ´loon´, jonka uskotaan viittaavan muinaisslaavilaiseen kömpelyyttä ilmaisevaan sanaan ´lόmr´. Kuikanpesä-romaanissa kuikkapari on valinnut uuden pesänsä paikan Vaaran kämppäsaaresta. Vaara huomaa sen mennessään rantaan pesemään kahvipannua: ”Teittepäs tempun minulle!” Kiikaroidessaan entiselle pesäpaikalle kääpiösaareen.

Vaara näkee sen veden vallassa. Kun kuikkanaaras on muninut, vesi ei sitten toivon mukaan enää nouse ainakaan niin paljon, että munat vettyvät ja tuhoutuvat noin kuukauden kestoisen haudonnan aikana. Varhaisten, huhtikuisten jäidenlähtöjen mahdollistamanakaan Kukkian kuikat eivät näytä aikaistavan pesintäänsä. Toukokuussa on paljon viisasta kevättulvan asettumisen ja muun valmiuden odottelun tunnelmaa.

Kukkian veden pinnan tavoitetaso puhuttaa paljon, mutta järvemme ei ole yht´äkkisesti tarkoituksella säännöstelty, kuikkien pesille tuhoisalla tavalla. Kun Saarijärven Pyhäjärven säännöstelyä alettiin lieventää vuodesta 1999 lähtien, järven kuikkien pesinnät alkoivat onnistua paremmin. Pyhäjärven kuikkakanta on kasvanut vuonna 1985 lasketuista 13 parista vuoden 2007 24 pariin.

Syntyykö kuikanpoikia? – monta vaaraa edessä

On esitetty, että kuikkien pitäisi onnistua saamaan lentoon noin 0,4 poikasta laskettuna keskimäärin pariskuntaa kohden, jotta tietty saavutettu kuikkakanta säilyisi vakaana järveä tai kokonaisuutta ajatellen. Kaikki lajit tähtäävät itsekkäästi oman lajinsa jatkumon maksimoimiseen, kuikka pyrkii pesintöjensä tuloksina kahteen (joskus kolmeenkin) poikaseen/pariskunta. Rajoittavat tekijät estävät sen.

Munat voivat vettyä, mutta munittujen joukossa saattaa olla kuoriutumattomia, vesimunia sisältäkin. Haudonnan edetessä muodostuu päivä päivältä kuluneempi kulku-ura, raahautumisjälki poistumis- ja paluusuuntaan. Kumpikin puoliso hautoo, naaras on ajallisesti päähautoja. Vuoroa vaihdellaan, munia käännellään, välillä on haudontataukoja, jotta kaasut pääsevät vaihtumaan ja lämpötila pysyy oikeana. Häiriön sattuessa kuikkien reaktioissa on eroja. Joku hautoja pysyttelee pesässä viimeiseen saakka, joku poistuu vaivihkaa ja pysyttelee ainakin aluksi pesän lähettyvillä tikkuna niin, että siitä näkyy vain hiukan päälakea ja selkää veden pinnan yläpuolella. Arka hautoja sukeltaa jo varhain ja ilmestyy pinnalle vasta kaukana pesältä. Häiriötilanne herättää lähivaristen tai kaukaisempienkin huomion, ne tietävät tilaisuutensa isojen munien ateriaan tulleen. Kuikanpesä-romaanin ensimmäisen kevään kuikan pesintä onnistui, mutta toisena keväänä hautoja poistuu pesästä yhden romaanihenkilön tavallisesti luonnon huomioivan käytöksen pettäessä.

Vaara joutuu yksin jäätyään näkemään seuraukset :”Kolmen pesimättömän variksen joutoparvi lentää Martinlahden suulta järven päälle. Ne suunnistavat pesäsaareen kuin niillä olisi tieto. En voi tehdä mitään. Tarvitsisin aseen. Tahtoisin ampua hiljaisuuden rikki haulikolla, kiväärillä, millä vain mikä paukahtaisi.  – Heiih! Menkää pois saatanat! Menkää pois!  huudan ja lyön käsiäni yhteen. Varikset pudottavat jyrkästi korkeutta. Elonkiimassaan ne eivät välitä vedentakaisesta uhasta. Nyt tiedän pesän paikan. Kolme tummaa hahmoa riekahtelee maassa tiiviissä kasassa. Munien paksut kuoret on jo rikottu. Himokkaat nokat painuvat elävään liemeen, joka on vielä lämmintä hautovan emon jäljiltä. Ravittuina varikset ponnistautuvat lentoon. Taannehtiva pelko saa ne kiirehtimään kuusikon suojaan. -Anteeksi!” Kukkialla on paljon saari- ja rantavariksia, varmasti paljon otaksuttua enemmän. Variksilta jää pesäalustoja nuoli-, tuuli- ja ampuhaukoille ja satunnaisesti sarvipöllöllekin, mutta näiden oppivaisten lintujen vaikutus järviyhteisön elämään on tuhoisaa.

Pohjois-Suonteella ja Pyhäjärvellä on pystytty osoittamaan, että kesinä, jolloin juhannus on myöhäinen, kuikat saavat paremmin poikasia kuin jos juhannus on esimerkiksi 19. kesäkuuta, jolloin munapesiä on todennäköisesti vielä enemmistönä. Myöhäisenä keväänä 1996 Kukkian Mustankuusenselällä oli kuikan munapesä pikkusaaressa, jolle oli aiemmin koottu kokkotarpeet. Menin pyytämään, että pesintä otettaisiin huomioon. Myöhemmin kesällä selällä soutaessani näin, että kokko oli jätetty polttamatta… Kukkialla kyllä juhannuksen ja muukin kesänvietto osaa olla rauhallista ja ranta-asukkaat haluavat varjella omaa lähikuikkaa. Minun on nykyisin oltava hyvin varovainen liikkeissäni ja tilanteita huomioiva erityisesti varisten varalta. Supikoira ja minkki voivat yllättää aikuisenkin kuikan, kuten Kukkiallakin on kerrottu tapahtuneen. Poikaset ovat erityisvaarassa vielä kookkainakin, sillä emot ohjailevat niitä mieluusti suojaisiin lahdelmiin lähelle rantaa. Kesällä 2015 kahdella kuikkaparilla oli kotisaareni, Vehkasaaren tuntumassa kummallakin aluksi kaksi poikasta, sitten yksi, lopulta ei yhtäkään. Minkin ja supikoiran tuhotöiden lisäksi kuikan pienen, veden pinnalla potkivan tai jo neljän vuorokauden ikäisenä sukeltavan poikasen voi iso haukikin ahmaista.

Pienten kuikanpoikasten tai ainokaisen ei pitäisi joutua kovin hajalleen ja erilleen emoista. Joskus jo munapesän, tavallisesti pienten poikastensa vuoksi emo voi järjestää kohtauksen ja kiinnityttää huomion itseensä. Maalla kömpelö lintu on vedessä täydellinen akrobaatti. Nilkkojen kiinnityskohtien tyvillä on voimakkaat lihakset. Kuikat pääsevät hyvinkin pystyasentoihin, joiden merkityksiä tutkijat tulkitsevat. Poikasia puolustava emo ui ympäriinsä, kauhoo ja lyö hurjasti vettä siivillään ja nousee välillä pystyyn. Kuikanpesässä Vaara yrittää tyynnytellä hurjistunutta emoa: ” – Älä nyt touhuusi tukehdu. En minä tule sinun poikastasi syömään”. Minä kiersin kesällä 2012 mielestäni tarpeeksi kaukaa Roukkusaaren poikasperheen, emon mielestä en. Otin kuvasarjan ja soudin mahdollisimman nopeasti pois.

Poikastuottoja Kukkialta

Poikastuottona ilmaistu luku perustuu laskentakerran tai -kertojen tuloksiin. Raimo Virkkala kirjasi poikastuoton vuonna 1986 Kukkialla laskemaltaan alueelta, joka käsitti läntisen Kukkian, Haltian ja Rihanselän. Alueen 32 paria tuottivat vain kuusi poikuetta ja näiden kahdeksan poikasta, poikastuotto oli kaikkien 32 parin kesken laskettu 0,25 poikasta/pari. Samaisen alueen 33 paria saivat vuonna 1998 30 poikasta 20 poikueessa, poikastuottona 0,9 poikasta/pari. 2012 Virkkala laski Kukkian kuikkapareille 29 jälkeläistä 21 parin onnistuttua (parimäärä 64, poikastuottolaskelmassa Rautajärvi on mukana), poikastuottona 0,45 poikasta/pari. Minä kirjasin pesintäkauden 2004 kuluessa 25 parin onnistumiset, niiden 33 poikasta antavat poikastuotoksi 0,66 poikasta/pari.

Kuikkakannan kehitysnäkymiä

Poikastuottoluvut ovat tavallaan kylmiä, niiden perusteella arvioidaan lintukantojen kehitysnäkymiä yleisellä tasolla. Kukkiallakin joidenkin reviirien kuikkaparit näyttävät kaudesta toiseen menettävän munansa tai poikasensa. Kun tällaista paria vihdoin
onnistaa, sanon  Kuikanpesän vaaramaisesti ääneen: ”Hienoa, jo oli aikakin!”. Kuikkavuoden 2010 aineiston perusteella 1990-luvun puolivälissä alkanut kuikkakannan runsastuminen on jatkunut. Suomen kuikkakannaksi arvioidaan nyt vähintään 10 000 paria. Kahden viimeisimmän uhanalaistarkastelun tuloksena kuikka on kategoriassa Elinvoimainen, aiemmin laji luokiteltiin kategoriaan Silmälläpidettävä. Vaikka poikastuotot vaihtelevat kuten Kukkian otoksistakin näkyy, pariutumattomien nuorten ikäluokkien osuus on seuratuilla järvillä kasvanut 1990-luvun lopulta alkaen.  Järvenselillä kalastelevien nuorten kuikkien muodostamat parvet ovat huomiota herättäviä, upeita. ”Kuikkalautoilta” kuuluu ´kuik´-ääniä lintujen sukeltaessa yksi toisensa jäljestä.

Satelliittikuikka-Rurik tuli kuuluisaksi Kukkiakytköksestäänkin. Rurik oli kesän 2015 poikanen Mikkelin Otavassa. Siihen kiinnitettiin satelliittilähetin 23. elokuuta. Itsenäistyttyään se lensi aluksi keskisuomalaiselle järvelle ja sieltä pian Kukkialle. Rurik kalasti järvellämme lokakuun kuudennesta päivästä marraskuulle, Mustalle merelle se saapui 30. marraskuuta. Rurik kuoli juuri ennen vuoden vaihdetta. Sen olisi toivonut saavan elää, se
olisi voinut omalta osaltaan aina lähettimensä paikantamana vastata avoimiin kysymyksiin: Missä se olisi viettänyt ensimmäisen elinvuotensa? Olisiko se palannut syntymäjärvelleen? Millaisissa parvissa ja kuinka laajalti se olisi liikkunut?

Kuikka on nyt rakas kalastaja

BirdLife Suomen ´Rakkain mökkilintu´-äänestyksessä vuonna 2010 kuikka saavutti ykkössijan 38 %:n osuudella. Toiseksi tuli laulujoutsen (6 %), kolmanneksi västäräkki (4 %) ja neljänneksi rantasipi (3 %) yhteensä noin 100 lajin valikoimasta. Vuonna 1896 ilmestyneessä kirjassaan ´Hyödylliset ja wahingolliset Linnut Suomessa´ Thorsten Renwall luokittelee kuikan ja kaakkurin ryppyotsaisesti vahingollisiksi: ”Kalastukselle peräti wahingollisia ovat kuikat, joita maassamme on kaksi lajia. Ne elelewät järwissä ja eläwät yksinomaan kaloista, joita tawattoman taitawasti pyytelewät. Nuolen nopeudella uiwat ne pitkät matkat weden alla nopeakulkuisimpien kalojen kanssa kilpaa ja sanotaan niiden woiwan olla 8 minuuttia weden alla, ennenkuin tarwitsewat tulla weden päälle hengittämään. Kuikan liha ja höyhenet owat ihmiselle arwottomia”. Suomen kalastusyhdistys maksoi kuikista ja kaakkureista tapporahaa yhden markan/yksilö vuosina 1892-1905. Tuhansia kuikkalintuja tapettiin. Suhtautuminen on muuttunut; hyötyjen ja vahinkojen puntarointi ei kuikan ja kaakkurin osalla enää päde, meillä on varaa muille kalankäyttäjille.

Kuikat ovat huutaneet järvillämme kauan. Muiden muassa reittivesistökokonaisuus, jonka osa Kukkia on, jäi jäljelle jääkauden jälkeisestä Ancylus-järvestä noin 8000 vuotta sitten. Näillä korkeuksilla on esiintynyt amerikanjääkuikkakin. Kuikkien suku on vanha, suvun vanhimmista edustajista on fosiililöytöjä jopa 50 miljoonan vuoden takaiselta eoseenikaudelta. Kuikka on helppo mieltää muinaiseksi jo olemuksellaan. Kuikka kuuluttaa reviiriään ´ku-kuiik ku-kuiik…kuiiiikko kuiiiikko´. Kun huuto yhdellä reviirillä alkaa, se alkaa pian seuraavalla ja taas seuraavalla, huudot hallitsevat usein järven äänimaisemaa. Se on monen ihmisen toivekonsertti, äänisilta luontoyhteyteen. Kukkia on kuikkien konserttilava mitä parhaimmasta päästä. Ollaan kuulolla.