Eino Leinon Kukkia

Ensimmäinen maailmansota

Kummallinen yhdistelmä – maailmansota ja Eino Leino. Maailma luisui raiteiltaan kuolemaan ja hävitykseen, ja Kukkian saarilla sodan alkupäivistä alkaen kolme ihmistä – Eino Leino, Sulo ja minä – kokivat elämänsä jollei kaikkein onnellisimmat niin ainakin keikkein rauhallisimmat kolme kuukautta kajavien, kalojen, kirkkovenheitten ja vanhan Pennan seurassa.

Kukkian maantiede

Kukkian valtakuntaamme kuului viisi pientä saarta ja mökki, jonka Wuolijoen pojat olvat ostaneet kalamajakseen käytyään sitä ennen jo pikkupojasta saakka joka kesä Kukkialla kalassa kulkien sinne veneellä parikymmentäviisi kilometriä Wuolijoelta Roineen ja Luopioisten lukemattomien salaperäisten pukkuvesien kautta.

Mökki oli kai puolisensataa vuotta sitten kuulunut Rautajärven ja Kantolan kartanoitten omistajalle, vanhalle tervaskannolle Pätiälälle, koko Pätiäläin kartanonomistajadynastian perustajalle. Ukko Pätiälä oli siinä pannut omaisuutensa alkuun kalastamalla Kukkialla ja myymällä kalaa kuormittain Hämeenlinnaan ja Tampereelle.  Ja sitten hän oli ostanut pikkutiloja ja myynyt, ja taas ostanut ja myynyt, ja lopulta hän omisti kotipitäjänsä mahtavimmat historialliset kartanot.

Kukkian järvi

Tämä oli sitä Kukkian maantiedettä ja ihmistiedettä – entäs Kukkia itse. Se kuuluu niihin järviin, joissa on nuo sata saarta nimellistä, sata saarta nimetöntä ja ainakin neljätuhatta niemenkärkeä. 

Munsterhjelm on sitä maalannut , Leino siitä laulanut ja Wuolijoet ja minä olemme sitä rakastaneet, kuten niin monet muut. Ja keskellä sen selkää näkyy saareltamme pitkä rivi valkoisia kivipylväitä, jotka minä olen nimittänyt nunnankiviksi ja joista Leino on laulanut.

Ja ne Kukkian saaret, ennen kaikkea Vehkasaari, ovat satusaaria, joista löytää jyrkkiä kalliolinnoja ja suloisia lehtoja ja salaperäisiä laaksoja, ja kesäilloin tanssii niissä satu itse usvaharsotanssia ja kuiskaa: tule kotiin – niin kuin Leinolle aikoinaan.  

Kirkkoveneet

Katselimme kirkkoveneitä, kun ne valkoisina joutsenina sujahtelivat esiin saarten takaa. Tuolta tuli iso Kuohijoen kirkkosoutu, tuolta Puutikkalan paatti, sitten Salonsaarten pienempi vene. 

Airot liikkuivat kaukana äänettömästi, halkoen säteilevinä veitsinä Kukkian silkkipintaa. Hiljainen puheensorina, kirkonkellojen kaukainen kaiku ja kaiken yllä ainainen armollinen aurinko ja pyhä hiljaisuus. Kukkialla ei koskaan satanut ja tuullut sunnuntaiaamuisin.

Istuimme kaikki hiljaa tähystyskivellä ja aurinko hyväili kasvojamme ja päätimme: se oli meidän kirkkomme. 

Viimeinen aamu

Juotiin kahvit ja pakattiin eväät, sillä meillä oli päivän pituinen venematka edessämme. Sitten kannettiin tavaroita veneisiin saunarantaan, missä Sulo ja Penna lastasivat laivojamme. Leino istui tähystyskivellämme ja katseli Kukkiaa, kajavat huusivat levottomina, kaukana itkivät kuikat.

Suljin sanattomana satutalon oven. Saunarannasta huusi Sulo Leinoa, joka lupasi tulla heti. Lähdin alas saunarantaan. Sulo ja Penna istuivat jo veneissä ja järjestivät uistimiaan kuntoon. Mutta Leinoa ei kuulunut.

Lähdin uudestaan ylös hakemaan häntä ja pysähdyin kivettyneenä: Keskellä pihaa makasi Leino kasvoillaan maassa, piti molemmin käsin kiinni kellastuneesta ruohosta … ja itki … eikä tahtonut päästä irti Kukkiasta. Minä silitin sanattomana hänen pörröistä päätään, – ja kävelin hiljakseen rantaan. Enkä koskaan elämässäni ole unohtanut sitä Kukkian aamua.  

Hella Wuolijoki
Kummituksia ja kajavia 
Tammi 1947 

Kummituksia ja kajavia on Hella Wuolijoen muistelmia ystävistään Eino Leinosta ja Gustaf Mattsonista. Wuolijoki kirjoitti muistelmansa vankeusaikanaan Jatkosodan aikana.

Retkeläisiä Väinö Wuolijoen huvilalla,
Kukkian Ahosaaressa

Runoilija Eino Leino asusteli samassa mökissä Hella ja Sulo Wuolijoen vieraana kesän 1914. Leinon kesä kului mm. kalarenki Pennan kanssa kalastellen, sekä runoja väsäten. Helsinkiin jätetty viinapirukin löysi tiensä Kukkialle, jossa se Salmi-Kallen välityksellä toimitti ilolientä saaren miehille.

Kirkonkylässä oli lähin puhelin, jonka välityksellä käytiin tiedustelemassa mm. juuri alkaneen maailmansodan tapahtumia. Leveälierisessä hatussa ja viitassaan kylän raittia kulkenut runoilija herätti paikallisissa ihmetystä ja mielenkiintoa.

Leinon vierailu Kukkialla jäi elämään lukuisissa runoissa. Muun muassa kalamies Penna, maailmansota, sekä tietysti kaunis Kukkia päätyivät Leinon runokokoelmaan Elämän koreus.